Kesälahtiseuran artikkeliarkisto 2008-2010
Perinteinen kekrijuhla
Kirjoittanut Leila Luukkainen
20.10.2010 11:14
Perinteinen Kekrijuhla mahottoman hyvän ruuan ja mukavan ohjelman voimalla Juhanantuvalla lauantaina 30.10. klo 17. alkaen. Ohjelma ja ruoka (vilkaiskaapa ruokalistaa www.juhanantupa.fi -sivuilta) 15e aikuiset, 7,50 e lapset 4-12v. Ilmoittautumiset puh.
Tänne kannattaa tulla kauempaakin!
Siivoustalkoot Myllytuvalla
Kirjoittanut Leila Luukkainen
18.05.2010 05:53
Tervetuloa piha- ja siivoustalkoisiin Myllytuvalle 19.5. klo 17 alkaen.
Tarjolla ihanan ympäristön lisäksi on kahvia ja hyvää seuraa.
TERVETULOA!
Kiitos, kiitos, kiitos!
Kirjoittanut Leila Luukkainen
17.12.2009 19:23
Unto Kupiaisen 100-vuotisjuhlinta leimasi tätä vuotta Kesälahti-Seurassa, mutta ymmärtääkseni niin voidaan sanoa koko Kesälahdesta. Vielä odotamme Puruvesi-lehden joulunumeroa, johon muutamien ystävällisten ja ymmärtäväisten käsien kautta on toimitettu ennen julkaisematon Unto Kupiaisen runo.
Juhlavuoden monet tapahtumat ovat mukavaa muisteltavaa vielä vuosienkin päästä, niin uskon. Varmaan muistoihin jää muutama epätoivon ja uupumuksenkin hetki kaiken keskellä, mutta loppulauseena sanon kuitenkin -Unto Kupiaisen sanoin, kuinkas muuten – “On minulla hyvä, jos hyvä on kellä. Laveammin näen, leveämmin elän – kesän mentyä pois”.
Kiitän tässä vaiheessa kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat mukana toteuttamassa tätä ainoalaatuista juhlavuotta! Meillä oli onni ja ilo saada hienoja, taitavia, mukavia ihmisiä mukaan, jotka tekivät tapahtumista nautittavia ja koskettavia.
Saa nähdä, jääkö Varmon rohvessyöri ja Väkeväisen mäki tapahtumana elämään jossakin muodossa. Toivon niin, sillä sen olisi ansainnut paitsi Unto Kupiainen niin myös Varmon kylä.
Varmolla on mielestäni erityinen aarre hoidettavanaan. Varmon kylä ja kyläläiset jättivät runoilijaan ja hänen tuotantoonsa lähtemättömän jäljen – saman tempun voi tehdä tänäkin päivänä kokonaisiin yleisöihin. Unto Kupiaisella tuskin olisi mitään sitä vastaan, että hänen tuotantonsa ja persoonansa avittaisi Varmoa ja varmolaisia tässä tehtävässä vielä liki viidenkymmenen vuoden jälkeen runoilijan kuoleman jälkeen.
Kun tässä kertaan kulunutta vuotta mielessäni ja ajattelen ihmisiä, joita kohtasin ja joiden kanssa sain tehdä tätä vuotta, huomaan, että heitä on pitkä lista. Talkoolaiset, esiintyjät, yllättävät erikoispinteistä pelastajat, viime hetken auttavat kädet, suopeat toimittajat, yleisö, jota riitti joka paikkaan… Toivottavasti heillä kaikilla on yhtä hyvä mieli siitä, mitä me kaikki yhdessä saimme aikaan kuin minulla on nyt näitä ajatellessa.
Unto Kupiaisen runot elävät ja ne soivat. Juhlavuoden jälkeenkin ja arvatenkin entistä heleämpinä, tummempina, syvempinä, ilkamoivempina – kaikilla asteikoilla, tasoilla ja sävyissä, joissa ne ovat eläneet ja soineet jo vuosikymmeniä.
Marenkikakkua Kyllikin päivillä
Kirjoittanut Leila Luukkainen
03.12.2009 15:05
Muu Suomi voi juhlia kahdeksas joulukuuta Jean Sibeliuksen syntymää, Kesälahdella päivä omistetaan Kyllikille.
Kyllikin päiviä juhlitaan muistellen ja arvostaen Kyllikki Paajasen elämäntyötä, mutta samalla se on hatunnosto kesälahtelaiselle vanhalle tavalle juhlia nimipäiviä.
Kyllikinpäivillä aikoinaan käyneet muistelevat mieluusti erityisesti marenkikakkua, jonka Kyllikki Paajanen tilasi Kotilaiselta Joensuusta. Kesälahti-Seura aikoo rohkeasti turvautua omiin jauhopeukaloihinsa ja pyöräyttää kakun itse.
Tästähän saattaa sukeutua jotain uuttakin perinnettä vanhan päälle – jos vaikka alamme etsiä urakalla Kesälahden marenkikakkumestaria ja parasta reseptiä!
Tänä vuonna on tarkoituksena vain saada katkennut perinne virkoamaan taas elävien kirjoihin. Kyllikin talolle kutsutaan nimipäivän juhlijita klo 18 alkaen. Pääsymaksue emme peri, kahvipöydän antimista saa jokainen laittaa mielensä mukaan maksun kahvikassaan.
Tervetuloa takkatulen, kahvin ja marenkikaun ääreen Kyllikin taloon Kyllikin päivänä!
Marenkikakkua Kyllikin päivänä
Kirjoittanut Leila Luukkainen
03.12.2009 14:51
Kahdeksas joulukuuta -kenties - viettää muu Suomi Jean Sibeliuksen syntymäpäivää, mutta Kesälahti Kyllikin nimipäiviä. Kesälahti-Seuran Kyllikin päivillä muistetaan ja arvostetaan erityisesti Kyllikki Paajasta, mutta myös kesälahtelaista vanhaa tapaa juhlia nimipäiviä.
Kyllikin nimipäivät Kyllikki Paajasen aikaan muistetaan kai erityisesti marenkikakusta, jonka Kyllikki tilasi Kotilaiselta Joensuusta. Kesälahti-Seura aikoo uskaliaasti turvautua omiin jauhopeukaloihin ja pyöräyttää marenkikaun parhaan kykynsä mukaan. Voi olla, että tästä saadaan jotain uuttakin perinnettä vanhan joukoon – ehkä alamme etsiä oikein urakalla Kesälahden makoisinta marenkikakkua tulevina vuosina.
Kunhan nyt tänä vuonna saadaan vanha perinne ensin viroteltua ja elävien kirjoihin.
Kyllikin taloon siis kutsutaan tiistaina 8.12. klo 18 väkeä Kyllikinpäiväkahville. Pääsymaksua emme peri, mutta kahvista ja muusta tarjoilusta saa maksaa kahvikassaan haluamansa summan.
Kohtalon lapsi täyttää 100 vuotta
Kirjoittanut Leila Luukkainen
18.11.2009 17:17
Vuonna 2010 vanha kunnalliskoti, valistunut vaivaistalo – sanalla sanoen Elsa täyttää 100 vuotta.
Se on merkittävä ikä vaikka kenelle ja niin se on talollekin. Varsinkin hirsitalolle, joka on valtakunnan rajan pinnassa kokenut useammankin sodan melskeet ja mynstäykset.
Ei ole rauhan aikakaan ollut pelkkää onnea ja auvoa tälle kauniille, mutta vankalle talolle. Sitä on runnellut ja ylenkatsonut milloin maaseudun rakennemuutos ja modernin maailman ihailu, milloin tulipalo. Ja tulipalon jälkeisenä heikkona hetkenään talo joutui lajin verran ilkivallankin inhoihin kynsiin.
Varsinaista rauhaa ei tuonut sittemmin taloon majoittunut suurperhekään – elämää senkin edestä. Luulisi, että jos talo jostakin iloitsee, niin sellaisesta meiningistä. Ja vihdoin korjatusta vesikatosta!
Kesälahti-Seuran vuoden ensimmäinen tarinatupa kutsuu kaikkia Elsasta jotain tietäviä ja muistavia ihmisiä tarinoimaan ja muistelemaan talon vaiheita. Talo on ollut monena matkallaan ja melkoiset ovat ne ihmismäärät, jotka ovat talossa asuneet, käyneet, harrastaneet, tehneet työtä, heilastelleet ja kaikkea sen semmoista, mitä nyt elämään kuuluu.
Tammikuun kolmantena tiistaina, Heikin päivänä 19.1. kokoonnutaan Myllytuvalle tarinoimaan tuttuun tarinatupa-aikaan klo 18.
Tervetuloa myös Elsaan juhlimaan sadan vuoden taivalta juhlaseminaarin merkeissä lauantaina 18.9. 2010 klo 12.30 alkaen.
Päivän ohjelma:
12.30 Elsa – kohtalon lapsi vai onnettaren ottotyttö? Leila Luukkainen, Kesälahti-Seura
13.00 Kokemuksia korjausrakentamisesta. Osmo Karttunen, Arkkitehtitoimisto Torikka & Karttunen
13.45 Kahvia ja tutustumista Elsaan
14.15 Elsassa soi!
14.30 Korjausrakentamisen käytäntöä. Jouni Töyrylä, Joensuun Kaupunkikeskustayhdistys Ry
15.30 Päätössanat ja loppulaulu. Leila Luukkainen, Elsa
Tilaisuus on maksuton ja tervetulleita siihen ovat kaikki asiasta kiinostuneet. Päivä on järjestetty yhteistyössä KUOKKA -hankkeen, (Korkeakouluista osaamista Keski-Karjalaan), Kesälahden Kulttuuriseuran ja Kesälahti-Seuran kanssa.
Myllytuvassa tarinoidaan taas
Kirjoittanut Leila Luukkainen
16.10.2009 20:22
Syksyn ensimmäinen tarinatupa Myllytuvalla pidettiin syyskuussa. Siellä muisteltiin Savutuvan vaiheita Sorsasta nykyiselle paikalleen museoalueelle. Siinä sivussa tuli laitettua asiat Pohjanmaata myöten kuntoon ja taisipa Otto Lemiläinen pariinkin otteeseen vilkaista arvellen nauhoittavaan koneeseen päin ja tuumata, että onkohan kaiken tarpeen tulla taltioiduksi.
Tarina siis hersyili vähän laajemmallekin, mutta kaikki oli kuulemisen ja muistamisen arvoista asiaa. Jälleen kerran. Jos eivät liene peltomme viljavinta sorttia – kivisiä ne ainakin ovat – onpa meillä tätä sananviljaa senkin edestä.
Tarinoimiset jatkuvat. Tiistaina 20. lokakuuta kokoonnumme tarinoimaan Kesälahden apteekin asioista ja siihen iltaan sopivat toki muistelukset niistäkin rohdoista ja lääkkeistä, joita ei hankittu apteekin hyllyltä. Kesälahden apteekki juhlii tänä vuonna pitkää taivaltaan ja tarinatupa juhlistaa ja kunnioittaa osaltaan tämän kautta aikain merkittävän puodin merkkivuotta.
Toivotaan, että tarinoita tulee kuin apteekin hyllyltä!
Tarinatupa alkaa klo 18 ja kestää niin pitkään kuin tarinaa riittää. Myllytuvan pöytä on katettu asiaan kuuluvin varustuksin. Sanarieskan saa jokainen tuoda tullessaan, mutta kyllä mukaan voi tulla pelkästään kuuntelemaankin. Tervetuloa lämpimästi!
Marraskuulle aiottu vanhan kunnalliskodin, Elsan muisteluilta on siirretty tammikuulle. Elsaa muistelemaan kokoonnumme 19.1.10 klo 18 Myllytuvalle.
Puhdasta huttua
Kirjoittanut Leila Luukkainen
09.09.2009 15:21
Sitä en vielä tiedä, millaista on se “puhdas huttu”, jonka Ismo Björn aikoo tarjoilla huttupuheenaan Savutuvassa lauantai-illan Huttujuhlassa, mutta sen tiedän jo monta kertaa maistelleena, millaista Kesälahti-Seura tarjoaa.
Hyvää. Mahottoman hyvää huttua tarjoilee Kesälahti-Seura aina Huttujuhlissaan eikä tämäkään vuosi ole poikkeus. Voitte luottaa tähän sanaan.
Huttu on hautumassa vasta mileikuva-asteella, mutta jotain konkreettistakin on asian eteen jo tehty.
Tuure Ahokas on ostanut kaksi säkkiä rukiita, käynyt jauhattamassa ne Purujärven myllyssä Markku Kolehmaisella. Nyt säkit töröttävät suorastaan juhlavina Myllytuvan keittiön lattialla.
Lauantaina puolilta päivin johtokunnan huttuekspertit kokoontuvat hutunkeittoon ja se on ihan eri hommaa täällä meillä kuin mitä se on Kiteen Rantakentällä.
Huttujuhlan huttu on ollut alun alkaenkin erttäin hyvää. Niin hyvää, että Unto Kupiainen raapaisi siitä mahdottoman hauskan Hutturunon, joka kuullaan tänäkin vuonna Huttujuhlassa. Samaista runoa on muutaman kerran mukaellut ja päivittänyt kesälahtelainen sananrieskan taitaja Katri Tirkkonen ja kyllä Katrinkin viimeinen versio Savutuvassa kuullaan.
Mutta niin hyväksi kuin runoilijamestari hutun ylistikin jo viitisenkymmentä vuotta sitten, uskallan arvella, että se on siitänsä vielä parantunut. Ainakin mitä tulee koostumukseen.
Pentti Pennanen, Purujärven kylän poika, joka palasi eläkepäivikseen takaisin Kesälahdelle, teki elämäntyönsä Turussa Hellaksen karamellitehtaalla. Siellä monen muun taidon ohessa tarttui Pentin käsiin taito sekoittaa samettiakin pehmeämpi ja tasaisempi seos. Ei sitä ole saanut kokkareita jättää kinuski- tai suklaakaramellitaikinaankaan – eikä niitä nyt jää ruishuttuunkaan!
Tulkaa vain sankoin joukoin, lautasin ja lusikoin varustettuna nauttimaan niin Björnin Ismon huttupuheesta “Puhdasta huttua” kuin Kesälahti-Seuran ruishutustakin. Illan ohjelmassa näiden lisäksi on laulua, runoa ja tarinointia.
Niinkuin on ollut jo puoli vuosisataa.
Atteron muistolle
Kirjoittanut Leila Luukkainen
19.08.2009 17:42
Attero jätti jälkeensä paikan, jota kukaan muu ei voi täyttää
Ajan virta ei ala eikä pääty. Se kulkee, sen liike on jatkuvaa ja jatkuvuudessaan milloin julma milloin armollinen. Mutta se kulkee. Tuo tullessaan ja vie mennessään.
Silti on hetkiä, jolloin ihmisestä tuntuu, että aika pysähtyy. Loppuu joku aikakausi tai alkaa uusi.
Kun Kesälahti sai suruviestin Arvo Ahokkaan, Atteron kuolemasta, tunsi moni kesälahtelainen, että joku aikakausi on nyt lopullisesti ohi. Hänen mukanaan hävisi kyläkuvasta ja kylän elämästä jotain, mikä ei voi koskaan tulla takaisin.
Me olemme kaikki ainoalaatuisia. Jotkut vain ovat vielä ainoalaatuisempia. Attero oli sellainen – erityisen erityinen ihminen. Jo hänen liikkeensä nimeä myöten -Valokuvaamo ja pyöräkorjaamo A. Ahokas- oli ainoalaatuinen lajissaan.
Ruokatarvikkeita lukuun ottamatta Atteron liikkeestä voi ostaa vuosikymmenten ajan melkein mitä vaan. Minä menin siihen liikkeeseen yli kolmekymmentä vuotta sitten katselemaan kaihoisasti stereoita, joihin minulla ei ollut varaa.
Olin kai käynyt katselemassa niitä jo monta kertaa, kun Attero lopulta sanoi: ”Tule tänne töihin, Irman pitäs piästä kesälomalle eikä oo tuuroojoo. Sittehä siulla on vara ne ostoo”. (Samalla tavalla päädyin muutama vuosi myöhemmin Puruvesi-lehteen kesätoimittajaksi. Silloin itse Erkki Paakkinen oli “tuuroojoo” vailla ja keksi pestata minut paikalleen).
Ja niin tapahtui. Olin muutaman päivän Irman (silloinen Pennanen) opissa ja niin minusta tuli Atteron kesätyttö. Hoidin pestiä vielä myöhemminkin, sitten, kun Maijan (Nousiainen) piti päästä kesälomalle. Se oli mukava ja opettavainen homma. Pienessä liikkeessä oli paljon erilaisia töitä pienimuotoisesta kirjanpidosta myyntityön ja passikuvien oton kautta siivoukseen.
Mieliinpainuvin oppi lienee ollut asenne, jolla vastoinkäymiset kohdataan. Päälle kaatuvimmankaan laskuvuoren, kiukkuisimmankaan asiakkaan edessä Atteron hyväntuulisuus ja huumori ei pettänyt. Jos jonkun päivän saldoksi ei muuta jäänyt, jäihän aina elämisen ilo, hauska sutkaus, jonka varassa kammettiin eteenpäin ja usko paremmasta huomisesta!
Vaikka Atteron kauppa oli niin monipuolinen – sieltä saattoi jo silloin ostaa mm. Iittalan lasia, moottorisahan ketjuja, pyöränkumeja, hopeakoruja, ”valokuva-aldunin”, ”Print –liimaa” ja joululaulukasetin, jossa oli ”Sylvanian joululaulu” – oli Attero kuitenkin ennen muuta valokuvaaja.
Jo silloin, -70 –luvulla, ihailin hänen kuvavarastojaan. Kesälahden maisemat, kesälahtelaisten juhlat ja jota kuinkin joka ikinen kesälahtelainen oli Atteron kuviin talletettu. Atterolta sain itsekin innostuksen valokuvaukseen ja opin siihen. Ja tietenkin ensimmäisen kamerani, joka luonnollisesti on vieläkin tallessa.
Ei muuten Atterokaan ollut ensimmäiseen hätään heittämässä mitään pois, vaikka uutta tuli koko ajan ovesta sisään.
Valokuvaus oli siis Atteron työ, mutta ennen kaikkea intohimo, elämäntehtävä. Luonnon ja maiseman kuvaajana hän oli omimmillaan. Varmaankin siksi, että hän niitä niin syvästi rakasti. Järvi- ja rantamaisemat ja niiden yksityiskohdat innoittivat häntä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Mutta myös rakennettu Kesälahti ja yksityiskohdat siinä. Kuten esimerkiksi Tiittalantien vanhat, kauniit koivut. Kun ne muutamia vuosia sitten hävisivät kyläkuvasta, ajattelin, että nyt ovat Atteron kuvat arvossaan! Jos me asukkaat unohdammekin, millainen maisema oli ennen, Atteron kuvat sen kertovat tulevillekin sukupolville tältäkin osin.
Niin kuin kertovat omia tarinoitaan kaikki koulu-, rippi-, vihki-, hautajais-, syntymäpäivä- ja jopa passikuvat. Tuhansista muista kuvista puhumattakaan. Atteron kuva-aarteistossa ovat Kesälahti-Seuran kaikki juhlat, Lohikuninkuuskisat, toritapahtumat, seurakunnan juhannusjuhlat, urheilukilpailut ja jokuset tanssinrytkeetkin.
Sanalla sanoen: kesälahtelainen elämä kaikilla mausteillaan noin kuudenkymmenen vuoden ajalta tähän kesään asti on Atteron kuviin ikuistettu. Ikuistettu tavalla, josta näkee, että kameraa piteli ja sen läpi katseli mies, joka rakasti näkemäänsä.
Eikö se ole elämäntyö vailla vertaa?
Arvo Ahokas, Attero, jätti paikan, jota ei kukaan toinen voi täyttää. Me kesälahtelaiset voimme nyt vain tehdä parhaamme, että se henki, joka oli Atteron työn kantavana voimana; rakkaus kotiseutuun, sen luontoon ja ihmisiin, kauneuden kaipuu ja sen vaaliminen elävät meissä, joiden elämäntyö on vielä kesken.
Saalista tuli!
Kirjoittanut Leila Luukkainen
27.07.2009 19:00
Istuimme kirjastonhoitaja Tuula Parviaisen kanssa rapian tunnin pöydän ääressä. Me ikään kuin nostelimme verkkoja ylös, jotka oli heitetty pyytämään jo alkukesästä. Ja kyllähän me taidettiin vähän uistintakin heittää.
Emmekä turhaan: saalista tuli!
Kesäkuussa heitetty verkko oli Rajafoorumissa, Kiteellä alkanut ajatus. Osallistuimme Rajafoorumin kulttuurityön seminaariin ja siellä nousi esiin toive, että voisimme käydä yli rajan “toinen toisissamme” kulttuurin merkeissä. Tapahtuuhan sellaista nykyisinkin, mutta saisi tapahtua enemmänkin, oli kirjasto-, museo- ja kaikenlaisen kulttuuriväen harras toive.
Mehän tartuimme Tuula Parviaisen kanssa syöttiin ja napakasti. Totesimme seminaarin jälkilöylykeskustelussa, että voisimme tänä vuonna, Unto Kupiaisen juhlavuoden nimissä pitää pienen tilaisuuden, jossa Unto Kupiaisen tuotanto olisi esillä.
“Emme me tunne ensinkään koko Unto Kupiaista”, sanoivat Sortavalan tytöt, johon me Tuulan kanssa, että “onkin sitten aika tulla tuntemaan”.
Koska Kupiaisen tuotantoa ei tiettävästi vielä ole käännetty venäjäksi, on musiikki keino, joka voi aukaista ymmärryksen salvat ja siten tasoittaa tietä runoilijan tuotannon tuntemiselle ja hänen valloittavaan persoonaansa tutustumiselle.
Niinpä me järjestämme myöhemmin syksyllä, Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivän aattona 9.10. klo 18. alkaen “Runoilija jätti jäljen” -kirjallisuusillan Kesälahden kirjastossa. Kutsumme sinne ystäviä ja yhteistyökumppaneita Sortavalasta ja tietenkin ovet ovat auki kenelle tahansa kiinnostuneelle.
Hissu Teppana kertoo Unto Kupiaisen vaikutuksesta Kesälahteen ja kesälahtelaisiin sekä Kesälahden, kesälahtelaisten ja varsinkin Varmon kylän ja kyläläisten vaikutuksesta Kupiaisen tuotantoon. Kupiaisen runoihin sävellettyä musiikkia kuullaan myös (Leila Luukkainen ja Pentti Ojajärvi) sekä Haavilaisten kirjoittamia runoja, joihin innoitus on saatu Kupiaisen runoista.
Haavilaisten omaperäiset ja hyvin mielenkiintoiset tekstit herättivät ihastusta “Varmon rohvessyöri ja Väkeväisen mäki” -tapahtumassa 18. heinäkuuta. Niitä on mukava päästä kuulemaan uudestaan ja saattaa ne uusienkin kuulijoiden ulottuville. Haavilaisten tapa käyttää Kupiaisen runoja on mielestäni yksi hienoimpia oivalluksia ja verraton osoitus Kupiaisen runojen ajattomuudesta sekä kesälahtelaisten hyvin syvällisestä runoilijansa tuntemuksesta ja kunnioituksesta häntä kohtaan.
Runoilija jätti jäljen. Sen hän toden totta teki!
Järjestyi myös Kupiais-näyttelyasia, joka on ollut keskentekoinen ja jo toivottomankin oloinen asia mielessä pitkin kesää.
Näyttely pidetään kirjastossa ja se kestää neljä viikkoa. Näyttelyaika (17.8.-13.9.) mahdollistaa myös kouluvierailut ja Tuula lupasi järjestää senkin, että näyttely on Kupiais -konserttipäivänä auki pari tuntia ennen konserttia (klo 12-14), niin että konserttivieraat voivat halutessaan tutustua siihen myös.
Näin toimien näyttely saa arvoisensa puitteet ja näkyvyyden. Kiitos jo tässä vaiheessa kirjastolle ja sen henkilökunnalle yhteistyöhalukkuudesta!
Niin että tällaisissa mukavissa tunnelmissa tänä päivänä – saa nähdä, mitä kaikkea me keksimme vielä, ennen kuin Kupiaisen juhlavuosi on saatu päätökseen… Vaikka emmehän me tähän vuoteen jätä Kupiais -harrastusta tällä paikkakunnalla: onhan sitä ollut tätä ennen, miksei olisi tästä eteen päin? Juhlavuosi tuo näkyvyyttä ja uusia ystäviä runoilijallemme. Toivottavasti myös uusia toimijoita kirjallisuuden ja kaiken kulttuurin saralle Kesälahdella ja muuallakin.
“Onnea, jolle vertaa ei…”
23.07.2009 08:54
Aloitin varsinaisen lomanpidon maanantaina, kun tapahtumien täyteinen viikonloppu oli onnellisesti ja mahdollisimman hienolla tavalla saatu päätöseen. Loman aloittaminen ei estä minua toimimasta tänään torstaina (23.7.) museo-oppaana. Otan sen lomapäivän huvina ja hauskuutena, joka johdattelee ajatukset muinoiselle 70-luvulle, jolloin olin parina kesänä museo-oppaana Myllytuvalla.
Se, että tänään pesti lankeaa minulle, johtuu siitä, että meidän oppaamme Maria Kanervo on tänään hevostyttönä. Tekijöiden torstain aiheena on hevonen ja Maria huolehtii talutusratsastuksen järjestämisestä.
Mutta viime viikonloppuun mennäkseni vielä. Luikahdan nyt sieltä, missä aita on matalin eli laitan pari linkkiä, joista pääsee lukemaan Viikko Pohjois-Karjalaan kirjoittamiani kolumneja. Toinen on viime, toinen tältä viikolta.
Niissä on hiukan tunnelmia ennen ja jälkeen tapahtumaviikonlopun. Ja vähän muutakin kotiseuturakasta pohdintaa.
Unto Kupiainen kirjoittaa eräässä kesärunossaan (Kesä), ettei aamuisen airon vingahduksen ja melan lappeesta singahtelevan valon vertaista onnea hevin löydä.
Onnea ne ovatkin. Kaikeksi onneksi eivät ainoita, joita kesä, Kesälahti, luonto, ihmiset, elämä kaikkinensa tarjoaa. Joitakin paloja – aika isoja kaiken lisäksi – elämä tarjoili viikonlopun tapahtumissa, mutta on mukava ajatella, ettei onnenpalat, verrattoman onnen palat, tulleet silti vieläkään loppuun jaetuiksi!
Leila
http://www.demari.fi/content/view/6428/347/
http://www.demari.fi/content/view/6480/347/
“… ja kaikki muu unhoittuu…”
Kirjoittanut Leila Luukkainen
09.07.2009 10:24
Savutupa täyttyi eilen ihmisistä ja hyvästä tunnelmasta. Kiitos kaikille mukana olijoille!
Tunnelma oli sitä, mitä olimme toivoneetkin: leppoisa, nostalginen, haikean hilpeä. Oli mukavaa laulaa lauluja, jotka ovat täynnä elämää – arjessa elettyä tai haaveissa. Kummin vain, ne tunnot ja tunnelmat ovat muokanneet kokijaansa ja jättäneet jälkensä. Mitäpä me olisimmekaan ilman niitä kaikkia: rakastumisia, hurmaantumisia, pettymyksiä, kaipauksia!
Toivottavasti kuulijat löytävät tiensä myös Jenni Kapasen konserttiin 29.7. (Huomatkaa muuttunut ajankohta!) Voin luvata Jennin soittoa kuulleena ja nähneenä -Jenni on hurmaava esiintyjä luonnollisella ja raikkaalla tavalla – että tunnelmia laidasta laitaan riittää.
On toki tarpeen olla aktiivinen ja tietoinen kansalainen, joka tarttuu toimeen, kun pitää toimeen tarttua.
On yhtä tarpeellista ja tärkeää antaa joskus arjen unohtua, on hyvä levätä muistoissa tai haaveissa. Musiikki on yksi tapa tehdä niin. Kuten eilisen konsertin nimilaulu sen sanoo: “Kun nuoruuden huumaan, hehkuvan kuumaan vie muiston tie, niin muistot nuo lohdun suo ja kaikki muu unhoittuu”.
Minusta tuntuu, että eilen sekä nousi pintaan, että unohtui monet asiat. Toivon, että se kaikki tapahtui oikeassa suhteessa, niin, että hyvä, kaunis ja suloinen jäi pintaan ja raskas, vaikea ja surullinen asettui taaemmaksi. Pois ei mikään meistä häviä eikä tarvitsekaan. Riittää, kun muistot, haaveet ja kaipaukset elävät sellaisessa suhteessa, että ne vievät meitä eteen päin ja saavat näkemään kaiken hyvän ja merkittävän siinä elämässä, jota elämme nyt
Leila L.
Runokylistä kotoisaan Savutupaan
Kirjoittanut Leila Luukkainen
07.07.2009 19:36
Terveisiä Vienan Karjalasta!
Unelma monen vuoden ajalta on ollut päästä Vienan runokyliin käymään. Nyt, kun pääsin, muhii mielessä uusi unelma: päästä joskus elämään johonkin niistä edes muutamaksi kuukaudeksi. Mieluummin kokemaan koko vuoden kierto.
Saa nähdä, toteutuuko unelma.
Matkasta riittää puhumista, kirjoittamista ja pohtimista vielä pitkäksi aikaa. Kiireimpänä asiana sanon sen, että meidän kesälahtelaisten olisi entistä tarmokkaammin nostettava esiin Elias Lönnrotin käynnin merkitys ja Juhana Kainulaisen merkittävä osuus suomalaisen kansanrunouden ja loitsujen talteen saamisessa. Siinä hommaa Kesälahti-Seuralle ja toivottavasti myös koulujemme opettajat innostuvat aiheesta palavammin kuin tähän asti.
No, ehkäpä palaan Vienan muistoihin ja matkan herättämiin ajatuksiin ja tunnelmiin vielä myöhemmin tälläkin palstalla. Nyt on kuitenkin ote tiukasti oman kylän tapahtumissa kiinni. Unto Kupiais-tapahtumat vaativat vielä tiukkaa ponnistusta ja puuhaa, että sekä “Varmon rohvessyöri ja Väkeväisen mäki” 18.7. että Kesälahti-juhla 19.7. ovat sitä, mitä pitää.
Niitä ennen on vielä Pieni kevyt kesäkonsertti “Luona vanhan veräjän” Savutuvassa. Se on huomenna klo 18 ja konsertti tarjoaa romantiikkaa, haikeita ja hauskoja tunnelmia, nostalgiaa ja tätäkin päivää ja tietenkin lopuksi on mahdollisuus viihtyä kahvikupposen ja mansikkakakun -kesälahtelaisista mansikoista tehdyn, tietysti – äärellä Myllytuvassa.
Konsertin annista vastaamme Pentti Ojajärvi ja minä, konserttikahvinautinnosta Myllytuvan kesäemäntä Päivi. Uskallan luvata makeaa mahan täydeltä molempien vastuunkantotahojen puolesta!
Perjantaina 17.7. klo 14 on vielä LASTENKONSERTTI, jossa ilakoivat yleisön mukana Takuumiehet Helsingistä. Yksi Takuumies on entinen kesälahtelainen Pablo Salmes, Pamppusen Riston poika, niin että takuut on todellakin kunnossa
Leila L.
Oikeaan aikaan
Kirjoittanut Leila Luukkainen
22.06.2009 19:35
Kalenterin mukainen juhannus on juhlittu, oikea juhannus on vasta tuloillaan. Meidän ihmisten on enemmän tai vähemmän pakko elää kalenterin mukaan, mutta pihassani rehottava juhannusruusu näyttää tänäkin vuonna pitkää nenää kalenterille ja selvästikin valmistautuu kukkimaan hehkeimmin vanhan kunnon, oikean juhannuksen aikoihin.
Sen verran kapinahenkeä ja vastarinnankiiskeä pesii minunkin nahkoissani, että iloitsen joka kerta juhannusruusuni järkähtämättömästä rytmistä. Ja kadehdinkin – olisihan se melkoista, jos voisi elää juuri niin kuin sielussa soi, ikioman rytmin mukaan!
Kumpi sitten lie vapaampi: ihminen, jonka tahto on vapaa, ainakin periaatteessa, mutta joka sitoo tahtonsa milloin minkäkin tahon tahdon mukaan vai juhannusruusu tai joku muu luonnoneläjä, joka ei valitse mitään jos ei toisaalta pyri kenenkään mittojen mukaan ojentumaankaan?
Ja mitä sitä miettimään. Nyt on kuitenkin oikea aika nauttia kaikesta siitä, mitä kesä tarjoaa: Luonnon kauneutta, valoa ja lämpöä, kulttuurielämysten runsautta, ihmisvilinää pienilläkin paikkakunnilla, kuten täällä Kesälahdella tai jos sielu soi siihen malliin, että haluaa vetäytyä pois kaikesta vilinästä niin kesällähän voi majoittua vaikka telttaan omaan rauhaan, jos ei erämaamökkiä tai hiljaisen suolammen piilopirttiä käden ulottuvilla satu olemaan.
Itse pyrin vetäytymään edes muutamaksi vuorokaudeksi paikkaan, jossa ei kännykkä pärise eikä Facebook tai mikään muukaan sosiaalinen media tai edes läheisimmät ihmiset vaadi tekemään tiliä tekemisistä. Kiireetön kotonaolo on sekin luksusta, josta en ainakaan melkein tappotahtisten kunnallispolitiikkavuosien aikana saanut koskaan nauttia tarpeeksi. Hakeudun myös ihmisten joukkoon ja intomielin hamuan silmän, suun, korvan ja sielun iloja ja nautintoja elämääni sulostuttamaan.
Toivon, että moni muukin sattuisi tällaisten ilojen toivossa vaikkapa Myllytuvan Museoalueelle. Kahvilaan, aittoihin, Savutupaan, luontopolulle… Tänä kesänä Museoalueella on haluttu järjestää tavallisten ilojemme – jotka nekin ovat merkittävät! – lisäksi mm. muutamia konsertteja. Kihaus Folk -klubikiertue kaarsi alkukesästä myös Savutuvan kautta ja silloin huomasimme, miten hieno, tunnelmallinen ja kodikas konsertinpitopaikka se on.
Ladon toimivuus konserttitilana on todettu jo vuosikausia sitten.
On mukavaa, että meillä Kesälahdella on sellainen museoalue, joka on toimiva, viihtyisä ja monipuolinen yhdessäolon paikka sen lisäksi, että se on yksi viehättävimpiä kotiseutumuseoita – jos ei viehättävin – jonka olen koskaan tavannut.
Toivottavasti Myllytupa saa tänäkin kesänä uusia ystäviä ja toivottavasti kaikki vanhat ystävät muistavat tulla sinne jälleen.
Myllytuvan kesä 2009
Kirjoittanut Leila Luukkainen
22.06.2009 12:12
Myllytuvan kahvila ja Museoalue on auki tänä kesänä 22.6.-7.8. ma-pe klo 10-16
Kahvilaemäntänä on tänä kesänä Päivi Käyhkö, joka huolehtii siitä, että tuoretta kahvileipää on pöydässä joka päivä ja että kahvivieras saa iloista, hyvää palvelua – satoi tai paistoi.
Museo-oppaana aukiolopäivinä klo 12-16 toimii kesälahtelainen nuori Maria Kanervo. Maria opastaa myös venäjän kielellä.
TEKIJÖIDEN TORSTAI
Myllytuvalla ja Savutuvassa tapahtuu pitkin kesää yhtä sun toista. TEKIJÖIDEN TORSTAIt aloittaa Kirjoittajaryhmä Haavilaiset 25. kesäkuuta. Puolilta päivin kahvilassa avautuu Pieni Runotupa, jossa valmistuu runoja kirjoittajien tai kahvilavieraiden päähän pälkähdyksistä.
9. heinäkuuta tuvassa tehdään vinopaulaa klo 12-16. Leila Luukkainen tekee ja opettaa halukkaita tekemään tällä saamelaistekniikalla vaikkapa kirjanmerkin kesäkirjaa varten.
16.7. Kaija Karri tekee tuohitöitä.
23.7. Maria Kanervon ohjauksessa voi kokeilla talutusratsastusta.
30.7. Anneli Tuhkanen parsii ja neuvoo parsimisen parhaat niksit toisillekin.
Elokuun 6. tekijöinä on Kyläradioväki klo 16 alkaen. Silloin editoidaan kyläradio-ohjelma, joka tulee ulos seuraavana sunnuntaina Iskelmä Rexin taajuudella.
Tekijöiden torstai -ohjelma on vielä osittain auki, ilmoittelemme tällä palstalla, kun tekijöitä varmistuu lisää.
KESÄKONSERTTEJA
Museoalueella pidetään myös muutamia kesäkonsertteja.
Pieni keveä kesäkonsertti “Luona vanhan veräjän” Savutuvassa 8.7. klo 18. Esiintyjinä Pentti Ojajärvi ja Leila Luukkainen. Liput 5e. Myllytuvassa konserttikahvit.
Pienten kesäkonserttien sarjaa jatkaa ihastuttava Jenni Kapanen, joka soittaa “Kaks´ja puol´rivisellä kepeästi” . Jenni konsertoi Savutuvassa keskiviikkona 29.7. klo 18. Liput 5e. Konserttikahvit Myllytuvassa.
Kesälahden kunnan kanssa yhdessä järjestetään LASTENKONSERTTI perjantaina 17.7. klo 14. Konsertissa esiintyy lastenbändi Takuumiehet Helsingistä. Liput 4 euroa, perhelippu 15e. Sateen sattuessa konsertti pidetään lujan katon alla ladossa, muuten ulkona piha-alueella. Paitsi säänmukaisesta pukeutumisesta, kannattaa huolehtia myös itikkatorjunnasta. Suon läheisyys takaa sen, että syöjättäriä riittää!
KESÄJUHLA
Perinteinen kesäjuhla on 19. heinäkuuta alkaen klo 12. Juhlapuheen pitää Hissu Teppana, aiheenaan Unto Kupiainen.
Tervetuloa lämpimästi kaikkiin tilaisuuksiimme ja kahville vaikka joka päivä nauttimaan Myllytuvan ajattomasta tunnelmasta!
Älä ota sitä!
Kirjoittanut Leila Luukkainen
19.04.2009 15:48
-Älä ota sitä! kuului tyly kommentti ajatukselle, jota ei ollut ehditty edes sanoiksi pukea.
Kaipa sitten on niin, kuten muuan henkilö, jo nuorena kuivettunut ihminen minulle sanoi yli kaksikymmentä vuotta sitten, että minun naamasta näkee liian selvästi, mitä mielessä liikkuu. -Jos et opi pitämään naamaasi kurissa, siusta ei voi tulla hyvää toimittajaa, tämä hyväkäs vielä sanoi.
Tänään en yrittänyt mitään sen kummempaa toimittaakaan, nostinpahan vain romulaatikosta mielenkiintoisen häkkyrän ja toden totta, ajattelin, että siitä voisi tehdä jotain tai se voisi jo sellaisenaan olla hauska esine vaikka mihin laitettavaksi. Olin saanut innoitusta taidenäyttelystä.
Mutta siihen se jäi, samoille sijoilleen, kun kerran kiellettiin.
Kaikeksi onneksi Ari Koskelalla ei ollut mukanaan tällaista sanojaa, kun hän oli käynyt naapurikylillä asti pengoksimassa toisten romuläjiä! Melkoinen ruko rautaromua oli muuttunut Koskelan työpuuhapajassa mielenkiintoiseksi ja hauskaksi näyttelyksi.
Näyttely oli osa Pohjois-Karjalan taidesuunnistus -tapahtumaa. Taidesuunnistuksen idea on, että eri paikkaunnilla on kohteita, joissa on esillä kuvataidetta eri muodoissaan, tanssia, musiikkia, kirjallisuutta… parin päivän ajan. Kesälahdelta mukana siis Ari Koskela, jonka puuhien uumenessa oli tarjolla maalauksia, metalli-installaatioita ja laulua.
Ari Koskela on jo pidemmän aikaa tehnyt taidetta jätteestä, romusta, kaatopaikalle muuten joutuvasta tavarasta. Se on jo merkittävä teko sinänsä, että uusiokäyttää jätteeksi tuomittua tavaraa. Se, että niistä tehdään taideteoksia on vielä oma lukunsa. Ehkä sellainen uusiokäyttö avaa ajatuksia ja innostaa laittamaan maailmaa uuteen järjestykseen vielä tehokkaammin kuin “tavallinen” kierrätys ja uusiokäyttö. Jonka arvoa en siis vähättele pätkääkään, sen pitäisi olla kaikille itsestään selvyys.
Varsinaisen näyttelyn lisäksi tuli tongittua myös Arin työ- ja varastotiloja ja siellä, sähköjohtojen sisältä paljastettujen kuparilankojen äärellä koin jälleen kerran järkytyksen, kun tajusin, miten hullua ja vahingollista on ottaa, käyttää ja heittää pois.
Millä vaivalla ja monenlaisella työllä on sekin kupari kaivettu maan uumenista ja saatettu siihen muotoon, jossa se sähköjohdon sisällä on! Miten voi olla mahdollista, että yhtään sellaista johdonpätkää on vara heittää jätteenä menemään?
Ei, ei. Tämän maailman hulluus näyttäytyy jo käsittämättömissä mittakaavoissa. Oikeastaan käsky: -Älä ota sitä! pitäisi kuulua useammin siellä, missä hypistellään himo silmänurkassa uusia tavaroita ja vempaimia. Ja siellä, missä tavaraa heitetään pois, pitäisi olla joku sanomassa napakasti: -Älä heitä sitä! Ja jos nyt jossain on joku romuentusiasti rojukasaa tonkimassa ja näkemässä mahdollisuuksia hylätyssä ja hukkaan heitettävässä, eiköhän siellä sittenkin voisi kuulua ääni: -Ole hyvä, armaani, otahan siitä taas jotain omaperäistä ja kiehtovaa kotimme kaunistuksesksi, vaikkei siitä mitään varsinaista hyötyä olisikaan!
Satavuotias – ja vielä elossa!
Kirjoittanut Leila Luukkainen
16.04.2009 16:07
Muuan pikkutyttö oli hämmästynyt kerta kaikkiaan kuullessaan kummitätinsä täyttävän kokonaista neljäkymmentä vuotta ja tuoneen julki hämmästyksensä perusteluineen:
-Neljäkymmentä! Ja vielä elossa!
Unto Kupiaisen syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta 8.4. 2009. Me Kesälahti-Seuran Tarinatupaan kokoontuneet olisimme voineet sanoa pikkutytön tapaan: Satavuotias – ja vielä elossa!
Sillä huolimatta siitä, että Unto Kupiaisen pitkä, hoikka ruumiillinen habitus laitettiin Kesälahden multiin jo vuonna 1961, me voimme todeta että Unto Kupiaisen ulkoista muotoa huomattavasti rehevämpi henki ja sielu elää ja voi hyvin.
Tarinatupalaiset muistivat monta herkullista tapausta ja tarinaa ajoista, kun Unto ja Kerttu Kupiainen elivät ja vaikuttivat Kesälahdella. Varsinkin Varmon kylä sai heiltä niin paljon monenlaista hengen evästä ja hauskaa asiaa, että niissä riittäisi vatvomista useammaksikin illaksi.
Ja toivonpa totisesti, että niitä muistoja kerrataan ja kerrotaan vielä moneen kertaan ja hienoa olisi saada ne jutut myös kansien väliin – muodossa tai toisessa.
Myös Taito Kupiaisen -Unto Kupiaisen serkun – ja hänen perheensä muistelukset Untosta ja Kertusta olivat mielenkiintoista kuultavaa.
Ennen kuin aloitimme enimmältään hyvin hilpeän Tarinatupamme, laskimme seppeleen Unto Kupiaisen haudalle.
Kun mietin, mitä voin sanoa semmoisena hetkenä, nousi jälleen kerran mieleeni Kupiaisen runo Ruuhi.
Se on runo, jonka löysin seuraavalla tavalla kymmenkunta vuotta sitten:
Oli Kuppiiset -tapahtuman “Tämän Kuppiisen haluaisin kuulla”- runoilta. “Tämän Kuppiisen haluaisin kuulla” – illat olivat tietenkin saaneet innoituksensa radio-ohjelmasta “Tämän runon haluaisin kuulla”. Museoalueen Savutuvassa oli aina muutamia lausujia, jotka lausuivat runoja prima vistana eli ilman ennakkovalmistautumista.
Eräässä tällaisessa illassa Taito Kupiainen halusi kuulla runon Ruuhi. Ja minä tiukkaamaan juontajan ominaisuudessa, että miksi juuri tämä runo? Siihen Taito vastasi jotenkin näin:
-No kun mie erräänä uamuna sängyssä ollessan´ otin siitä pöyvältä Kupiaisen runokirjan ja luvin sitä ja sitten luvin tämän Ruuhen, ni mie ajattelin, jotta se kertoo… no, se kertoo elämästä, siinä on kuvattu elämä jotenkin hyvin.
Siitä lähtien olen runoon palannut, se jäi kiehtomaan mieltä ehkä senkin takia, ettei se aivan helposti heti auennut. Tässä muutama säe runosta.
“…Kevät kesäksi puhkee ja talveksi syys,
jokin jää, jokin vaihtuu uuteen.
Tämä menneisyyden nykyisyys
ovi suureen on salaisuuteen.
Mitä puhuu mykkyys ihmispään,
mitä haastaa ruuhen runko?
Jonakin minä aamuna tietämään
hyvin paljon havahdunko?
Oman sielunsa kerran kokonaan
joku kaivaako tajunnan alta?
Miten suuren veen yli soutanutkaan
on silloin ihmisen valta!…”
En tiedä, voiko joku KOKO sielunsa kaivaa tajunnan alta, voiko niin suureen tietämiseen havahtua minään aamuna, mutta monia, kirkkaita välähdyksiä sielustaan voi tavoittaa. Niitä voi tavoittaa monella tavalla. Varmaa on, että sata vuotta sitten syntynyt, kiihkeästi elänyt ja kiivaasti työskennellyt Unto Kupainen on runoillaan, opettajan työssään ja eläessään ihmisenä ihmisten joukossa ollut monenkin tällaisen oman sielun tajuamishetken kätilönä, luojanakin.
Eikä ole mitään syytä luulla, etteikö olisi jatkossakin. Unto Kupiainen elää vahvasti runoudessaan ja ihmisten muistoissa. Hän jätti jäljen – sellaisen, “joka jää”, vaikka “jokin vaihtuu uuteen”.
Me Kesälahdella iloitsemme myös hyvin konkreettisesta jäljestä, Haverisen Savutuvasta, joka pelastettiin jälkipolville Sorsa-saaresta Unto Kupiaisen ansiosta. Se oli teko, josta sikisi tavoitteellinen kotiseututyö ja Kesälahti-Seura sitä työtä tekemään.
“Tuhatkymmentä vuotta taaksepäin
oli toisella rannalla tuolla
eräs mies tätä rantaa tähystäin,
-ja hän alkoi ruuhta vuolla…”
Kyllä kai me jokainen jollakin tavoin olemme ruuhen vuolijoita? Tähyämme eteen päin, milloin tarkasti päämäärämme tietäen, milloin katsellen sillä silmällä, että mitä se voisi olla, mitä kohti olisi suunnattava? Ja jos hyvin käy, tapahtuu, että “Kovempaa oli ainesta ruuhen puu/ kuin mies, – toki jälki miehen,/ koverrus, oli kovinta. Kaikki muu/ on kadonnut aikain tiehen…”
Leila L
Tahtoa ja teitä
Kirjoittanut Leila Luukkainen
23.03.2009 18:45
Kulttuuriseuran puheenjohtaja Irmeli Loukkaanhuhta etsii palstallaan yhteistyötahoja ensi kesän näyttelyyn. Kesälahti-Seura ilmoittautuu näin julkisesti heti kärkeen mahdolliseksi tahoksi. Meillä on lato ja onhan meillä riihikin. Otetaan asia suunnittelun alle ja kuulostellaan tahoillamme…
Leila L.
Yksinäytöksinen pila ja muita haaveita
Kirjoittanut Leila Luukkainen
23.03.2009 18:41
Hissu Teppana – Kesälahti-Seuran kulttuurityöntekijä- sai juohautettua minut Otto Kososen jäljille. Hissu toivon mukaan julkaisee tarkempia tietoja Kososesta ja tämän kirjailijan vaiheista näilläkin sivuilla. Minä pitelen nyt käsissäni Kososen muutamaa näytelmää ja yhtä romaania.
Näytelmät on julkaistu Kariston Seuranäytelmiä -sarjassa: Aviomiehen osa – Kolminäytöksinen ilveily vuonna 1923, Kasarmin pihalla – Yksinäytöksinen pila vuonna 1930 ja Lepokoti Rauha – Yksinäytöksinen pila vuonna 1950.
Kolminäytöksinen ilveily saattaa olla kovan työn takana saada näyttämölle, mutta eiköhän meiltä löytyisi pitäjästä sen verran urheilu… eikun kulttuurihenkeä, että vaikkapa Kasarmin pihalla – Yksinäytöksinen pila saataisiin harjoiteltua ja esitettyäkin jossain sopivassa tilaisuudessa.
Oikeastaan näen jo haaveen kukkeimmillaan toteutumassa niin, että Rajavaaran väki innostuisi asiasta – onhan Kososen juuret Rajavaarassa. Niin että siinä, kun Varmon kylä ottaa Unto Kupiasen omakseen ja täst´edes vankasti hoitaakseen tämän arvokasta kirjallista ynnä muutakin henkistä perintöä, Rajavaara yltyisi penkomaan Otto Kososen tuotantoa ja elämää. Ville Paakonmaan myös, ilman muuta!
Ei Kesälahti-Seurakaan aivan toimeton aio olla näissä kuvioissa, mutta hienoa olisi, jos kirjallisuuden harrastus pesiytyisi eri kylille ja saisi aikaan – niin, en tiedäkään, mitä kaikkea se voisi saada aikaan! Kirjallisuus on mitä monipuolisin väline niin huvin kuin hyödyn töissä ja toimissa. Se on muun muassa oivallinen tapa tutkia historiaa ja tapakulttuuria. Tällaisetkin “yksinäytöksiset pilat” tai “kolminäytöksiset ilveilyt”, vaikka ovatkin viihdykkeeksi kirjoitettu, kertovat monta mielenkiintoista seikkaa omasta ajastaan.
Niinpä niin. Saahan sitä haaveilla ja aina silloin tällöinhän tapahtuu, että haaveista tulee totta.
Jään odottamaan…
Leila L.
Karvat siirassa
Kirjoittanut Leila Luukkainen
28.02.2009 16:36
Tulin ihan just´siltään Kiteeltä, Kalevalan päivän konsertista.
Eipä paljon puutu, ettei vieläkin ole ihokarvat siirassa mahtavan elämyksen jäljiltä. Sen takia haluan nyt kiireen vilkkaa, sen enempää elämystä märehtimättä ja miettimättä kirjoittaa muutaman rivin koetusta.
Konsertissa kuultiin Juhana Kainulaiselta talteen otettuihin runoihin ja loitsuihin sävellettyä musiikkia. “Mehtolan neijot” -esitys tekee kunniaa niin kansanperinteelle kuin nykykansanmusiikillekin. Triihvo (Laura Vartio, Mammu Koskelo ja Kirsi Uutinen) on sisäistänyt Juhana Kainulaisen maailman, se vie soitolllaan ja laulullaan kuulijan melkein transsiin ja hurmokseen. Esitystä tukee ja henkeä nostattaa myös todella vaikuttava valaistus, joka on Tatu Vuoren tekoa.
Kirsi Uutinen kertoi konsertin kuluessa kesälahtelaisen Juhana Kainulaisen elämästä. Kainulainen oli -kuten me toivottavasti ainakin Kesälahdella hyvin tiedämme - ensimmäinen suuri runonlaulaja, jonka Elias Lönnrot tapasi runonkeruumatkallaan 1828.
Lönnrot kertoo tarkkaan vierailunsa vaiheet Kainulaisen talossa Kesälahden Hummovaarassa ja se on mukavaa luettavaa edelleen. Jos joskus on kesälahtelaisesta talosta puhuttu pelkkää hyvää ja kesälahtelainen talo on tuonut paikkakunnalle kunniaa, niin toden totta se on Kainulaisen talo Lönnrotin kuvaamana kirjassa Vaeltaja.
Todella hienoa, että Triihvon naiset ovat Kainulaisen löytäneet. Heidän tulkintansa ja esiintymisensä herättivät henkiin menneen maailman ihmeen tuoreesti ja väkevästi. Niin – ehkäpä mennyt maailma ei ollutkaan kuollut, se on vain uinunut odotellen juuri tällaista elämän hengen puhaltajasakkia!
Hienoa sekin, että Keski-Karjalan Kalevalaiset Naiset ja Kiteen kulttuuritoimi järjestivät tämän juhlan. Kiitos heillekin.
Nyt jään mietimään, miten, missä ja milloin Triihvo saadaan Kesälahdelle esiintymään. Toivottavasti jo ensi kesänä. Hautumaan jäi myös ajatus ensi vuoden Kalevalanpäiväjuhlasta. Jospa Keski-Karjalan Kalevalaiset Naiset ja Kesälahti-Seura keksii yhdessä jotain mukavaa?
Kalevalanpäivänä, valistuneen vaivaistalon hämärtyvässä illassa 2009
Leila Luukkainen
Elämäntöitä
Kirjoittanut Leila L.
22.02.2009 17:14
“Kuitenkin tuntuu siltä, että joku Reino Rinne, joka keskittää elämäntyönsä Koillismaan, oman kotiseutuinsa ihmisten ja luonnon palvelukseen, palvelee myös ihmiskuntaa ansiokkaammin kuin enimmät kansainvälisen politiikan pintaliitäjät.” (Matti Kuusi: Möykkyjä ja neulasia)
Se, mitä Matti Kuusi on kirjoittanut Reino Rinteestä, tuli mieleeni pari viikkoa sitten, kun Kesälahti-Seuran pitkäaikainen toimija, huttuneuvos Tuure Ahokas vietti 70-vuotissyntymäpäiviään. Sanat sopivat Tuureenkin oikein hyvin.
Uskon vahvasti, että me kaikki olemme arvokkaalla paikalla ja merkittävissä töissä aina, kun teemme sen, mitä teemme osana ketjua. Ajatus ketjusta, joka on alkanut jostain ja jatkuu jonnekin on samalla kertaa vapauttava ja velvoittava.
Vapauttava siksi, että on hyvä tajuta, että me emme ole Atlas, joka yksin kantaa maapalloa harteillaan ja jonka virheliikkeestä kaikki on hukassa. Velvoittava siksi, että meidän on ymmärrettävä, ettemme tee ja touhua täällä vain omaksi iloksemme. Meillä on edellisten ja tulevien sukupolvien vaateet niskassamme, jotenkin meidän on sopeuduttava molempiin, otettava molemmat huomioon.
Ja samalla meidän on säilytettävä itsemme, ymmärrettävä oma aikamme, annettava sillekin arvo, joka sille kuuluu – eikä se ole yhtään vähäisempi kuin menneet tai tulevat ajat!
Näitä tällaisia ajatellessa kotiseutuyö ja kaikki siihen liittyvä saa parhaimmillaan uutta puhtia ja pontta. Tulemme tietoisiksi arkistenkin askareidemme merkityksestä, joka tekee niin pärekaton uusimisesta, huussin lahonneen ovenpielen korjaamisesta kuin kahvin keitosta Tarinatupailtaan jotain aivan muuta kuin arkista puurtamista. Saahan sitä tähtiä katsella, vaikka maassa kulkeekin!
Niin, vielä Tuure Ahokaaseen mennäkseni. Tuure on tehnyt koko elämäntyönsä Kesälahdella. Viljellyt kotitilaansa Rajavaarassa ja ollut siinä sivussa niin kunnallisissa kuin seurakunnallisissakin luottamustehtävissä ahkerasti mukana. Niin myös erilaisissa järjestöissä ja yhdistyksissä.
Minusta on yhtä selvää kuin Matti Kuusesta on Reino Rinteen elämäntyön, Tuure Ahokkaan ja monen hänen kaltaisensaan elämäntyön paikallista laajempi ulottuvuus. Olemme osa ketjua niin ajallisesti, paikallisesti, yksilöinä kuin yhteisöinäkin. Jokainen ketjun lenkki on tärkeä.
Jonkun elämäntyö vie paikasta ja tehtävästä toiseen. Joku hoitaa leiviskänsä alusta loppuun asti samassa paikassa. Ja monen työ on jotain siltä väliltä. Eikä sen liene väliä, millainen tehtävä kullakin on – tärkeintä on se, että ihminen tuntee tekevänsä sitä, minkä parhaiten osaa ja mitä eniten haluaa tehdä. Ja että se, mitä hän tekee, tekee hyvää niin tekijälleen kuin yhteisölle, jossa ihminen elää ja vaikuttaa.
Semmoista toivon kotiseututyönkin olevan.
Tonkkakuninkaita, potseja, myllyromantiikkaa…
Kirjoittanut Leila Luukkainen
15.02.2009 17:22
Osallistuin 14.2.09 Joensuussa Museoverkostohankkeen tiimoilta järjestettyyn Pohjois-Karjalan museoiden yhteiseen keskustelu- ja seminaaritilaisuuteen.
Hankkeen ensimmäinen vaihe päättyi viime vuoden loppupuolella ja nyt suunnitellaan jatkoa. Ensimmäisen vaiheen aikana Janne Tielinen keräsi melkoisen määrän perustietoa maakunnan museoista, museorakennuksista, niitä ylläpitävistä yhdistyksistä ja pitäjäseuroista ja kartoitti toimijoiden toiveita, huolia ja vahvuuksiakin.
Toinen vaihe lähtee liikkeelle ilmeisestikin seutukunnittain. Ainakin Keski-Karjalan alueella on jo suunnitelman tynkää hankkeesta, jolla talletetaan vanhoja valokuvia ja saatetaan niitä myös julki. Tarinoiden ja juttujen kanssa.
Lauantaiseen palaveriin vielä mennäkseni. Se oli mielenkiintoinen ja hyvin innostava tilaisuus. Monella seuralla ja pitäjämuseolla on kaikenlaista huolta ja murhetta – kenellä ei riitä rahat, kenellä on puute toimijoista, yhdellä sun toisella vähän molempia ongelmia.
Ja kuitenkin: uusia ideoita ja jo hyviksi havaittuja toimintamalleja on sittenkin enemmän kuin kurjuutta ja muremieltä!
Siinä me olemme varmaan kaikki saman ongelman edessä, että toimijoiden sitoutuminen pitkäjänteiseen työhön ei ole tänä päivänä maailman helpoin ratkaistava probleema. Luullakseni tässäkin tarvittaisiin niitä markkinamiehen taitoja, joita itselläni ei ole ollenkaan. Pitäisi osata houkutella ihmisiä mukaan, nykytermiä käyttäen: pitäisi MYYDÄ tämä homma kansalaisille, niin että kotiseututyö olisi niin haluttua, että paikoista oikein kilpailtaisiin.
No, ehkä emme ihan tähän pääse, mutta jotenkin on yritettävä saada ihmisten tietoisuuteen, miten monenlaista ja miten mielenkiintoista tekemistä tällainen harrastus tarjoaa.
En tiedä vielä, ehtiikö ensi kesäksi, mutta seuraavaksi ainakin olisi mukava saada joku Maakunnan makoisimmat museopalat – retkihomma pystyyn. Jos vaikka tulevana kesänä onnistuisin itse kiertämään mahdollisimman monta pitäjämuseota ja muuta näkemisen arvoista paikkaa omassa maakunnassa, niin ehkä sitten voisi houkutella isompaakin porukkaa retkelle.
Siitähän se voisi lähteä, niinkuin niin moni muukin asia maailmassa on lähtenyt – että ensin innostuu yksi, sitten toinen, kohta kolmas…
Joka tapauksessa, kun kuuntelin pohjoiskarjalaisen museoväen kertovan omista toiminnoistaan, museoistaan ja tapahtumistaan, alkoi tuntua, että heti paikalla olisi päästävä Ilomantsiin, Kolille, Lieksaan, Polvijärvelle, Liperiin, Juukaan ja vaikka mihin. Kesän mittaan – jos kaikki paikat kiertäisi saisi nähdäkseen tonkkakuninkaallisia, potseja, Ellin, lukuisia näytelmiä, näyttelyitä. Saattaisi oppia heinänteon, puukon takomisen, villalangan kehruun… Ja voisi levähtää useammankin viljamakasiinin varjossa, haaveilla vanhojen myllyjen luona ja kuunnella monta tarinaa, joita vanhan myllyn sanotaan ainakin laulussa tietävän. Ja useammassakin paikassa saisi syödäkseen monenlaista piirasta ja röpsikästä, niin ettei välttämättä tarvitsisi omien eväiden kanssa matkaan lähteä.
Niinpä niin. Eiköhän varata ensi kesänä aikaa maakuntamatkailuun? Avartuu kuva omasta maakunnasta ja syvenee perinnetietoisuus. Sekin on mielenkiintoista nähdä, mikä meitä eri pitäjiä yhdistää ja missä kohdin meillä on paljonkin opittavaa toisiltamme.
Meillä Kesälahdella on muuten sellainenkin etu, ettei meidän ole mikään pakko rajoittua kesäiseen toimintaan. Meillä on lämpimät suojat niin Myllytuvassa kuin Kyllikin pihassakin ympäri vuoden. Tarinatuvat kokoavatkin jo mukavasti väkeä Myllytuvalle, mutta saattaisimmehan me keksiä jotain toimintaa lisääkin. Sellaistakin, joka voisi houkutella väkeä muualtakin kuin omasta pitäjästä.
Keski-Karjalan yhdistysten uuden hankkeen etenemisestä kerron lisää, kunhan olemme saaneet hieman lihaa luiden ympärille.
Leila Luukkainen
Ihmisen työ
Kirjoittanut Leila Luukkainen Kesälahti-Seuran pj
01.01.2009 21:51
“Ikiaikojen taa samat aallot lyö
Pyhäjärven ja Puruveden rantaa.
Vain ihminen vaihtuu. Mutt ihmisen työ
-sekin aikojen taakse kantaa.”
Unto Kupiainen: Kesälahden laulu
Vuosi on vaihtunut. Monen ihmisen monenlainen työ kantaa vuosien, vuosikymmenten, vuosisatojenkin taa. Kesälahti-Seurassa valmistaudutaan kiivaasti Unto Kupiaisen 100-vuotisjuhlaa viettämään. Yhtä innokkaasti suunnittelemme joka vuotisia, vuosikymmenten takaa alkunsa saaneita tapahtumiamme – Huttujuhlaa ja Kesälahti-Seuran kesäjuhlaa. Jatkamme myös Tarinatupailtojen istumista joka kuukauden kolmas keskiviikko Myllytuvalla. Tarinatupaillat on viime syksynä aloitettu, uusi tapa kerätä perinnettä talteen.
Vai onko se niinkään uusi? Ikivanha tapahan se on: istua kahvikupin ääreen mukavalla porukalla ja antaa kielen laulaa! Uutta on tietenkin se, että jutut talletetaan muuallekin kuin mielen kovalevyille eli pöydällä on tallettava vehje, jolta jutut siirretään cd-levyille, joilta taas Teppanan Hissu kirjoittaa ne paperille.
Tähän mennessä on ainakin se asia tullut selväksi, että vanha kesälahtelainen tapa puhua on voimissaan ja iskukunnossa. Joku saattaisi luonnehtia “vanhaa, kesälahtelaista puhetapaa” sen tuhannen sekasotkuksi, poukkoilemiseksi asiasta sujuvasti viidenteentoista ja kaikin puolin vailla päämäärää olevaksi lörpöttelyksi.
Mutta eihän se toki niin ole! Vanha, kesälahtelainen puhetapa on monitasoinen, polveileva ja alati valmis reagoimaan uuteen virikkeeseen, tarttumaan hetkeen ja kehittelemään aihetta vapaasti ja luovasti. Asiathan ovat enimmäkseen näkökulmakysymyksiä…
Toivon, että tästä vuodesta tulee yhtä monipolvinen, vivahteikas, hetkeen tarttuva ja siinä iloitteleva kuin on kesälahtelainen puhetapa. Toivon, että tapaamme – hyvät kesälahtelaiset ja Kesälahden ystävät – monissa niin Kesälahti-Seuran kuin muidenkin toimijoiden järjestämissä tapahtumissa ja toivon, että myös tästä uudesta Kesälahti.net -sivustosta tulee elävä kohtaamsipaikka ja tiedonvälityspiste kaikille, joita kiinnostaa, mitä Kesälahdella tapahtuu.
Ja ennen muuta toivon, että tänäkin vuonna ihmisen työ kantaa hyvää hedelmää, luo ja tuo iloa ja onnea elämäämme Kesälahdella, Pohjois-Karjalassa, Suomessa – koko tässä avarassa maailmassa, jossa meillä kaikilla on oma paikkamme! Enkä malta olla rinkaisematta riemua ulos siitä, että miun paikka sattuu olemaan juuri täällä Kesälahdella.
Leila
Mika Waltarista Unto Kupiaiseen
Hissu Teppanan kirjoitus vuodelta 2008
Juhlavuodesta uuteen
Mika Waltarin (19.9.1908 – 26.8.1979) juhlavuosi on vaihtunut Unto Kupiaisen (8.4.1909 – 4.7.1961) juhlavuoteen. Etumatka syntymässä ja koti Helsingissä eikä Viipurissa aiheuttivat sen, että Waltari ehti mukaan Tulenkantajiin ylioppilaskeväänään 1926. Silloin hän oli jo julkaissut ensimmäisen teoksensa, uskonnollisen Jumalaa paossa –kertomuksen. Kupiaisen ensimmäiset kirjoitukset, runoja ja muistokirjoitus rehtorista, julkaistiin Viipurin klassillisen lyseon juhlakirjassa 1929. Samana vuonna ilmestyi Maakansa –lehdessä Kupiaisen artikkeli Mika Waltari lyyrikkona. Waltarista tuli tuottelias prosaisti, Kupiaisesta itsetilitystä harjoittava runoilija ja kirjallisuuden tutkija, Yhteiskunnallisen Korkeakoulun professori.
Opiskelijat ja asevelvolliset
Kirjallisuuteen intohimoisesti suhtautuvien nuorukaisten tiet kohtasivat ensimmäisen kerran Helsingin yliopistossa. Waltari valmistui filosofian kandidaatiksi 1929, samana vuonna jona Kupiainen aloitti opiskelunsa. Kupiainen mainitsee kohtaamisesta pakinoitsija Haavin ominaisuudessa. Kysymyksessä on professori Yrjö Hirnin luento:
Muistan, että silloin tällöin näkyi luennoilla muuan pullukkaposkinen nuorukainen, joka oli jo ehtinyt tulla päivän huudoksi kirjailijana. Hän oli Mika Waltari. Eräs luokkatoverini, joka jo edellisenä vuonna oli kuunnellut Hirniä, kertoi professorin kerran kesken luentonsa äkkiä äkänneen Waltarin kuulijoiden joukossa ja lausuneen: ”Olen lukenut teidän runojanne, herra Waltari, Teistä tulee kirjailija.” (Muutama muistelma Yrjö Hirnin poistuttua, 1952)
Sekä Waltari että Kupiainen tenttivät Hirnille estetiikan ja Viljo Tarkiaiselle kirjallisuuden arvosanansa ja muistivat professoreitaan aina hyvällä. Muuta yhteistä heidän opinnoilleen oli, etteivät aineyhdistelmät johtaneet mihinkään ammattipätevyyteen. Waltari tähtäsi kirjailijaksi, Kupiainen kirjallisuuden tutkijaksi.
Heillä oli ainakin yksi yhteinen tuttava, Unto Seppänen. Waltari vierasti aluksi Seppäsen kannakselaista vilkkautta ja leikinlaskua, mikä taas Kupiaisesta tuntui kotoiselta. Varsinaista kanssakäymistä Waltarin ja Kupiaisen välille ei kehittynyt, eivätkä heidän tiensä myöhemminkään usein sivunneet toisiaan.
Kumpikin kävi reserviupseerikoulun Haminassa, vuoden välein. Kurssijulkaisu kertoo Waltarista: ”Oppilastoverikunnan johtokunnan jäsen. Rakasti Helsingissä ja käväisi joskus Haminassa.” Unto Kupiaisesta: ”Mestari Kuperiainen, oppilaskunnan sihteeri ja julkaisun toimitussihteeri, osui kerran lauantaijynssäykseen, mutta huomasi erehtyneensä ja lähti johtokunnan kokoukseen.”
Waltari kirjoitti kokemuksistaan omien sanojensa mukaan realistisen ja positiivisen kirjan Siellä missä miehiä tehdään. (1931) Heti armeijasta päätyään hän meni naimisiin. Kupiainen piti oppilaskunnan juhlatanssiaisissa puheen naisen valloittamisesta, mutta vasta kolme vuotta myöhemmin sai omat asiansa päätökseen. Sotilaallista uraa isänmaallinen Kupiainen jatkoi suojeluskunnan valistusohjaajana.
Nuoret runoilijat – ja vanhemmat
Molemmat aloittivat runojensa julkaisemisen Nuoren Voiman Liiton piirissä. Mika Waltarin runoja ilmestyi Nuori Voima –lehdessä vuosina 1925 – 1929. Hänen runojaan on myös Nuoret runoilijat –antologiassa 1926 salanimellä Kristian Korppi. Unto Kupiainen pääsi mukaan vuoden 1934 antologiaan, jonka toimitti Mika Waltari. Kupiainen olisi halunnut julkaista salanimellä V. Souru. Waltari oli itse päässyt ohi Kristian Korppi –vaiheestaan ja laittoi antologiaan Kupiaisen oikean nimen. Kupiainen oli asiasta hyvin vihainen.
Waltari oli toimittamastaan antologiasta ylpeämpi kuin omista runoistaan. Erityisesti Helvi Hämäläisen, Oiva Paloheimon ja Unto Kupiaisen runojen saattamista julkisuuteen hän piti merkityksellisenä.
Ennen kuin Unto Kupiainen sai julki esikoiskokoelmansa 1935, Waltarilla oli valmiina kaksi omaa runokokoelmaa, yksi yhteinen Olavi Laurin eli Paavolaisen kanssa, viisi romaania, näytelmiä, novelleja, kertomuksia, kuunnelma sekä opas Aiotko kirjailijaksi.
Talvisotaan mennessä Kupiainen oli väitellyt tohtoriksi huumorista suomalaisessa kirjallisuudessa. Sodan alkaessa hänet määrättiin Kotijoukkojen esikuntaan Valistusosaston upseeriksi. Jatkosodassa hän palveli JR 15:ssä eli Satakunnan rykmentissä valistusupseerina. Waltari toimi molempien sotien ajan Puolustusvoimien tiedotustehtävissä. Hän kirjoitti neljä tietokirjaa ja suolsi artikkeleita, mutta samaan aikaan jatkoi omaa tuotantoaan.
Sodat kypsyttivät henkisesti kumpaakin kirjoittajaa. Talvisodan aikana Kupiainen julkaisi sotarunoutta isänmaallisissa lehdissä. Myöhemmin ne julkaistiin kokoelmana Kalvan laulu (1941). Omat sotakokemukset ja avioero muuttivat kalvankalistelun keskeislyriikaksi. Sensuuri esti uusien sotarunojen julkaisemisen, mutta seuraavan kokoelman (Mustan linnun puu, 1942) kritiikki huomioi positiivisesti. Waltari julkaisi sodan jälkeen romaanin Sinuhe Egyptiläinen. ”Se olisi kokonaan toinen kirja”, hän sanoi, ”jos se olisi kirjoitettu ennen sotia”.
Molemmat herkät taiteilijat työskentelivät voimiensa rajoilla ja ylikin. Molemmat kärsivät unettomuudesta ja käyttivät alkoholia. Unto Kupiaisen nousun syvän masennuksen uumenista voi lukea kokoelma kokoelmalta hänen runoistaan. Häntä auttoi uusi avioliitto ja muuttaminen Pohjois-Karjalaan Niittylahden luonnonrauhaan ja työrauhaan. Siellä valmistui suuri tutkimustyö Suomalainen lyriikka Juhani Siljosta Kaarlo Sarkiaan (1948). Samaan aikaan Waltari kirjoitti mm. Sinuhe Egyptiläistä ja Mikael Karvajalkaa. Runojen kirjoittamisen hän oli lopettanut lyhyeen. Se jäi lyhyeksi vaiheeksi uran alussa, tulenkantajien innoittuneessa seurassa.
Waltarin runous saa lyhyen maininnan Kupiaisen tutkimuksessa. ”Waltarilla on tiettyä lyyrillistä virtuositeettia, ja hieman sentimentaalisesti hän kykenee erittelemään ’kipeää nuoruuttaan’, lisäksi hän harrastaa sensuelleja aiheita”, Kupiainen sanoo. Waltarin ja Paavolaisen yhteiskokoelmasta Valtatiet ei Kupiaisella ollut mitään hyvää sanottavaa, sen ”suurkaupungin ja tekniikan modernistinen romantiikka on viety jo ad absurdum”. Tulenkantajien ryhmässä Kupiainen sijoittaa Waltarin jälkijoukkoon, Kailaan, Valan, Jylhän ja Mustapään taakse.
Waltari matkusti Euroopassa ja romantikkona vei unikon ja iiriksen ranskalaisen runoilijan Charles Baudelairen (1821 – 67) haudalle. Kupiainen julkaisi tutkimuksen Baudelairesta 1953. Siinä hän sanoo: ”Enemmän kuin keneltäkään toiselta suurelta ranskalaiselta lyyrikolta voisi hänen tuotannostaan poimia peittelemätöntä pahetta, rappiota, turmelusta, sairaalloisten viettien hekumaa, lokaa ja likaa. Mutta hänen runoilija-otsansa pysyy puhtaana ja kirkkaana silloinkin, kun hänen askeleistaan jää tahraiset jäljet.” Eikä pelkästään puhtaana: ”Puhaltaessaan arkisiin ja brutaaleihinkin sanoihin elävän runollisuuden hän siivittää ne sisältä ja vie ne kaiken paheen ja saastaisuuden keskelläkin ikäänkuin pyhättöön.”
Waltarin ja Kupiaisen sukulaissielu? Kupiaista ja Baudelairea on luonnehdittu jopa toistensa alter egoiksi.
Mikawaltarivonkaleet Haavin haavissa
Waltari oli lähes kestoaiheena Haavin pakinoissa. Haavi otti kipakasti, joskus jopa säälimättömästi, kantaa kirjallisuuden kuvioihin. Suhtautuminen Mika Waltariin oli kuitenkin lempeää:
Suomalainen kirjallisuus hapuilee tällä hetkellä omituisessa heikkouden tilassa eikä siinä kohta ole enää mitään muuta suurta kuin Waltarin painosnumerot. (Kaikella kunnialla Waltarille, sillä hän on kyllä parempi kirjailija kuin menekistä saattaisi luulla!) (Arvostelusta, 1945)
Waltarin saamista palkinnoista Haavi intoutui tekemään arvoituksen: ”Mikä lehmä viisi kertaa vuodessa poikii ja kaikki vasikat kilpailussa palkitaan?” Hänen mielestään Waltari oli ”moniottelija”, jonka tuotanto ei toistanut itseään, kuten monen muun kirjailijan:
Nykyinen suomalainen proosa on siitä lystikästä, että oikeastaan aina jo ennakolta tietää, mistä missäkin kirjassa puhutaan. […] Waltari on ainoa, jolla on siinä suhteessa vapautensa. Jos nähtäisiin ilmoitus, että painosta on ilmestynyt ´Helsingin kaupungin puhelinluettelo, kirjoittanut Mika Waltari´, ei kukaan ihmettelisi vähääkään, – alkaisi vain etsiä, että mikäs sen Neferneferneferin numero onkaan. (Kirjallisuuskatsaus, 1947)
Kupiainen luonnehti Waltarin huumoria sanoilla ”kyynisen älykäs nauru ja surumielinen hymy”. Sinuhe Egyptiläisen (1945 – 46) huumori on hirtehishuumoria, komiikkaa jota kaikki eivät pitäneet huumorina lainkaan. Haavi mieltyi henkilöistä Kaptahiin, ”hymyn manttelin kantajaan”, jonka ”elämänoppi on riemukasta”, viinistä ja naisista nauttivaa. Kun Kupiainen puhui Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa professori V. J. Sukselaisen virkaanastujaiskahvilla, hän löysi tälle vertaisen juuri Kaptahista. ”On aivan ilmeistä, että jos muinaisessa Theban kaupungissa olisi toiminut yhteiskunnallinen korkeakoulu, Kaptah olisi ollut siellä kansantaloustieteen professorina.”
Waltari sai Kupiaisen sympatiat myös Kirjailijaliiton riitaisessa kokouksessa lokakuussa 1945. Haavi seurasi suorastaan liikuttuneena ”vanhan Mika Waltarin kaunista jäähyväispuhetta hänen ilmoittaessaan siirtyvänsä hyvin ansaittuun vanhuuden lepoon ja luovuttavansa paikkansa nuoremmille”. Alle nelikymppiset Waltari ja Kupiainen eivät toki olleet vanhuksia, mutta edustivat molemmat Kirjailijaliiton vanhoillista puolta.
1950-luvun alusta elämänsä loppuun professori Unto Kupiainen vietti kesälomansa Kesälahden Varmossa ja kalasteli Pyhäjärven haukia:
Ja kun se ei ollut pitkää (ja laihaa) haukilajia, jollaista pitkän ja laihan ystävämme, kirjallisuustohtori Eino Kauppisen mukaan nimitämme ”einokauppishaueksi”, vaan lyhyt ja paksu – jota sorttia sanomme, niin ikään ”kirjallisesti” – ”mikawaltarivonkaleeksi”, emme tarvitse kalamiehille tyypillisiä kädenjatkokeppejä kertoessamme talvi-iltoina Helsingissä tuttavillemme sen pituutta. (Kirjattomilla kalavesillä, 1953)
Kiven ja tulen muusat
Mika Waltari on muistelmissaan avoimesti kertonut eroottisten suhteiden merkityksestä kirjoittamiseensa: ”Erotiikka on aina merkinnyt minulle paljon. Olen ollut siinä suhteessa kovin herkkä, kovin kiihkeä.” Hän on keskustellut aiheesta Koskenniemen kanssa, jonka mielestä ilman vakavaa rakastumista ei voi kirjoittaa mitään. ”Toistuvat rakastumiset liittyivät niin kerta kaikkiaan kaikkeen luovaan toimintaan, että kaikki mikä jäi niiden väliin oli pelkkää depressiota”, Waltari kertoo Koskenniemen sanoneen ja on asiassa pitkälti samaa mieltä.
Tämä sopii myös Unto Kupiaiseen. Hän kuoli 52-vuotiaana eikä ehtinyt kirjoittaa muistelmiaan, mutta jokaikinen kokoelma kuvaa rakastuneen miehen tuntoja. Kupiaisen muusa on usein nimeltään Ringa, nuori ja viaton kukka. Runoilija tuntee syyllisyyttä, kuten Waltarin runossa Nuoruus: Minä olin niin nuori ja kiihkeä,/ miten saattaa kaivatakaan/ se nuoruus, jolla on nälkä/ ja turmelus suonissaan.
Vaimo oli kummallekin kirjailijalle teosten ensimmäinen lukija ja apulainen korjausluvussa. Vaimo oli se kivijalka, joka piti taiteilijan kiinni elämässä, ehkä sanonnan kaikissa merkityksissä.
Mika Waltari kirjoitti oman hautakirjoituksensa vuonna 1942. Asetan sen rinnalle Unto Kupiaisen runon Tuhka kokoelmasta Kraateri vuodelta 1947. Waltari sanoo kirjoittaneensa runon epätoivoisessa tunnelmassa ja itsetehostuksen vallassa. Varsin lyhytaikainen oli – jälleen kerran –Unto Kupiaisenkin tyynesti tyytymisen tunne.
Kivi ja tomu, tuli ja tuhka – nämä satavuotiaat elävät.
In memoriam
Olin kivi, joka murretaan,
olin savu, joka hajoaa tuuleen,
mutta kulkija, kerran,
vapise tomuni ääressä
kaiken sen tähden
mitä olisin voinut olla
Tuhka
Pois savu poltetusta
hitaasti kiemuroi.
Koskaan et, tuhka musta,
minulta riistää voi
tietoa, että tässä
leimahti palamaan
liekkiä villimmässä
tulessa tuokio maan,
ennen kuin aurinko hyytyi
iltaan pakastuvaan,
ennen kuin mies eräs tyytyi
tyynesti alistumaan.
Hissu Teppana 2008
Lähteitä:
Mika Waltari (toim. Ritva Haavikko): Kirjailijan muistelmia. Porvoo 1980
Unto Kupiaisen runotuotanto 1935 – 1961
Unto Kupiainen: Suomalainen lyriikka Juhani Siljosta Kaarlo Sarkiaan. Porvoo 1948
Unto Kupiainen: Taiteen salakieli. Puheita ja esitelmiä. Häneenlinna 1964
Haavi: Filosofian vihtori. Pakinoita. Hämeenlinna 1952
Haavi: Kirjallisilla kalavesillä. Pakinoita ja ”kulttuuripiruilua”. Pori 1946
Haavi: Kissat katiskassa. Pakinoita. Hämeenlinna 1953
Haavi: Suomalaista kirjallisuutta suolapytyssä ja muutakin kulttuurimurkinaa. Porvoo 1947
Oili Kokkonen: Unto Kupiaisen henkilöbibliografia. Tampere 1969
Suomen kirjailijat 1917 – 1944. Jyväskylä 1981
Maristo, Kaskimies (toim.): RUK Reserviupseerikoulu. Kurssit 1-50. Porvoo 1941
